Tapiola

Ilotulitukset käynnistävät pian vuoden 2012, vaan taloustilanteeseen harva suhtautuu räiskyvän positiivisella mielellä.

Finanssielämän voimamies Nalle sanoi viime viikolla, että eurokriisin suurin uutinen on, ettei mitään tule tapahtumaan. Tämä lienee oikea analyysi, sillä talouden tervehdyttäviin taikatemppuihin ei keskuspankki eivätkä poliitikot pysty. Hyvässä tilanteessa poliitikot saavat hiljalleen budjettivyötä kireämmälle ja keskuspankki liruttaa inflaatiota velkojen mädättämiseksi.

Vuosi 2012 on liian aikaista talouspositiivisuudelle. Lama on vääjäämätön seuraus yritysten käpertymisestä suojausasentoon riskien ja epävarmuuden kasvaessa. Yksittäisiä riskejä on liikaa, että niitä jaksaisi enää luetella, mutta toki epäkuntoiset pankit ja kiristyvä verotus ovat yritystoiminnalle esteitä. Keskuspankki onneksi tukee pankkeja halvalla lainalla, jolla pankit voivat ostaa melkein turvallisia valtiolainoja hyvällä korolla!

Yksittäisen yrityksen kannalta käpertyminen suojausasentoon on toiminut erittäin hyvin. Vaikka kysyntä on ollut heikohkoa useille yrityksille, tulokset ja kannattavuus ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvinä. Tiukat kustannusohjelmat, minimoidut varastot ja karsitut investoinnit ovat kannatelleet marginaaleja. Lisäksi ennakoitu heikkous on pienentänyt tarjontaa, eikä hintoja dumppaaviin varastomyynteihin ole ollut tarvetta.

Yritysten onnistunut mukautuminen näivettyvään talouteen lisää osakesijoitusten mielekkyyttä, varsinkin kun osakehinnat ovat jo pääosin alhaalla. Pidempään kestävä yritysten varovaisuus kuristaa kuitenkin taloutta. 2012 suuri uhka on, että yritykset joutuvat irtisanomaan voimakkaasti, koska muut keinot heikkenevän myynnin paikkaamisen on jo käytetty.

Euroalueen ongelmat voisi ratkaista kasvua tuova laajentuminen. Kenraali Kimin kaaduttua Pohjois-Korea voitaisiin hyvin liittää Euroopan Unioniin ja euroalueeseen. Pohjois-Korea tarjoaisi edullista, ahkeraa työvoimaa ja huikean joukon kuluttajapotentiaalia. Maa on lisäksi lähes velaton eikä asuntokuplaa kai ole. Sijoituskohteita etsisin kuitenkin vielä tylsistä, läntisemmistä osingonmaksajista

Tags: euroalue, euroalueen kehitys, osakkeet, osinkotuotto, Pohjois-Korea, sijoittaminen, talouskriisi
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | Ei kommentteja »

Liputtaako valuuttamarkkinoilla Norjan kruunun puolesta?

Ystäväni kommentoi toissaviikkoista blogiani, jossa pohdin euron ostovoiman hyödyntämistä sijoittamalla aliarvostettuihin valuuttoihin. Häntä ei niinkään kiinnostanut valuuttashoppailu. Hän haki turvasatamaa siltä varalta, että euron arvo heikkenee tai valuutta lähtee murenemaan. Jäimme pohtimaan, mitkä valuutat täyttäisivät vakaan valuutan kriteerit.

Kriteereiksi otettiin seuraavat:

• valuutan vaihtokelpoisuus
• vakaa poliittinen tilanne
• riittävän tasapainoinen tai ylijäämäinen vaihtotase
• hallittu valtion velkatilanne

Lyhyen pohdinnan jälkeen valittiin kolme taala ja kaksi kruunua: 

• Singaporen taala
• Australian taala
• Kanadan taala
• Ruotsin kruunu
• Norjan kruunu

Ostovoimalla mitattuna Norjan kruunu ja Australian taala ovat jonkun verran kalliita, muut suurin piirtein euron tasolla. 

Valuuttojen valinnan jälkeen pitäisi löytää ko. maissa olevat vakaat pankit ja avata sinne tilit. Ellei kontakteja ole ennestään, helpointa on internetin kautta katsoa luottoluokitusta ja tehdä valinnat siltä pohjalta. Seuraava vaihe on työläämpi, koska tilinavaus on tehtävä paikan päällä. Helpompi vaihtoehto on avata valuuttatilit kotimaisessa pankissa, mutta siinä huono puoli on se, että korko on lähes aina olematon kohdemaan pankkien korkotasoon verrattuna. Sijoitettavat summat ratkaisevat, kannattaako lentolippujen ostaminen. 

Vai kannattaisiko valuuttashoppailijan luottaa Australian taalaan?

Usein unohtuvat kuitenkin valuuttakaupan kulut. Osakekaupankäyntiin valuuttatilien pyörittäminen on kallista lystiä. Valuutan ostaminen ja takaisinmyynti maksaa noin kaksi prosenttia, ellei pankkinsa kanssa saa sovittua tiukempia ehtoja. Ihan lyhytaikaiseksi osaksi sijoitustoimintaa valuuttatilihomma ei tästä syystä oikein toimi, pitkäaikaiseksi suojatoimenpiteeksi kylläkin! 

***
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Arvopaperin Kumppaniblogissa 9.12.2011. 

Tags: euro, euroalue, sijoittaminen, valuuttakauppa
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | 1 kommentti »

Euroopan ulkopuoliset sijoittajat myyvät pois euromääräisiä sijoituksia. Mutta mitä tapahtuu saaduille euroille?

EKP:n tuoreet tilastot kertoivat, että Euroopan ulkopuoliset sijoittajat ovat kesän jälkeen myyneet euromääräisiä sijoituksia. Tarkemmin ei eritelty, onko kyse osake- vai korkosijoituksista. Kun ajattelemme Euroopan valtioiden ja pankkien ongelmia, todennäköistä on, että myynti on kohdistunut mannereurooppalaisten pankkien ja valtioiden velkapapereihin.

Uutisvirran huononeminen antaa aihetta uskoa, että myynnit jatkuvat. Warren Buffett antoi lisäpotkua toteamalla CNBC:n haastattelussa, että ”euro ei ehkä selviä kriisistään”. Myyntien taustalla lienee myös jenkkipankkien uusi säätely, joka supistaa pankkien mahdollisuuksia kaupankäyntiin omaan lukuun. Tätä kirjoittaessani Espanja joutui maksamaan kolmen kuukauden rahoituksesta ennätyskalliin viiden prosentin koron, mikä kuvaa omalta osaltaan sijoittajien alhaista kiinnostusta.

Mitä sijoittaja tekee euroillaan?
Sijoittajan kannalta ei yksinomaan ole kyse myyntien vaikutuksista eurooppalaiseen korkotasoon tai osakehintoihin. Kun Euroopan ulkopuolinen sijoittaja on myynyt sijoituksensa, seuraava kysymys on mitä tehdä saadulla euromääräisellä käteisellä. Pitääkö käteisen luottaen euron kurssiin? Jonkunlaisen vastauksen saa, kun katsoo suurten korkorahastotalojen toimintamalleja. Hyvin yleinen tapa tuntuu olevan suojata suurten valuuttojen korkosijoitukset. Tässä tapauksessa se merkitsee, että eurot menevät myyntiin.

Kuinka käy taalan turvasataman?
Pitääkö varainhoitajana varautua siihen, että epäusko euroa kohtaan näkyy valuuttamyyntinä, joka laskee euron arvoa? Todennäköisesti. Onko taala turvasatama? Lyhyellä aikavälillä vastaus on kyllä, mutta myös USA:n alijäämät ovat karmaisevat.

OECD:n ostovoimatilastot tarjoavat pitkän aikavälin suuntaviivoja siihen, mitä tehdä. Euroalueen ulkopuolella ongelmistaan huolimatta taala on ostovoimalla mitattuna noin 30 % alennusmyynnissä, kuten Etelä-Korean won. Alennusmyynti on vielä suurempi Turkin liirassa, peräti 60 %, lähes sama tilanne Puolan zlotyssa. Sijoittajien kiinnostus saattaa kääntyä Euroalueen ulkopuolella näihin suuntiin.

Euroalueen sisällä katse siirtyy maihin, joissa hinnat ovat oleellisesti Suomea alhaisemmalla tasolla, läheisyydestään johtuen ennen kaikkea Viroon. Sen hintatasossa on noin 40 % alennusmyynti verrattuna Suomeen. Yhteisenä nimittäjänä on käyttää euron erittäin hyvää ostovoimaa niin kauan kuin sitä on tarjolla!

***
Kirjoitus on julkaistu ensimmäisen kerran Arvopaperin Kumppaniblogissa 25.11.2011.

Tags: euro, euroalue, sijoittaminen, talouskriisi
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | 1 kommentti »

Sijoittaja pitää etäisyyttä pankkeihin, joita ei tunne, sillä domino on vasta alkanut.

Vaikutusvaltaiset tahot komentavat euroalueen päättäjiä aktiivisuuteen. Obama avasi pelin toteamalla, että Yhdysvaltain kuluttaja ei lähde vetämään taloutta nousuun. Jatkeeksi hän totesi, että talouden nostovastuu on nyt euroalueen päättäjillä. Erityisesti hän nosti esille Euroopan valtioiden roolin pankkisektorinsa pelastajana.

Kuin tilauksesta, David Cameron säesti vaatimalla, että vastuun pitää näkyä mittavana tukipakettina. Mittapuuna hän käytti Hank Paulsonin lanseeraamaa “big bazooka” – ilmaisua. Paulson käytti ilmaisua Lehmanin konkurssin jälkimainingeissa tarkoittaen tällä riittävän massiivista valtion ja keskuspankin panostusta, jotta markkinat rahoittuisivat.
 
Miksi näistä maista kommentoidaan Euroopan asioita? Niin kuin yleensä, syy on huoli oman maan tilanteesta. Ketjun taustalla on erilaisuus Yhdysvaltalaisen ja Eurooppalaisen pankkijärjestelmän välillä. Jenkkipankeilla on omaan pääomaan suhteutettu katto, joka rajoittaa lainauksen maksimimäärän. Koska määrä on rajattu, tuottoa on haettu korkeamman riskin kautta. Sijoitukset eurooppalaisiin pankkeihin on ollut oiva tuottokohde.

Eurooppalaisilla pankeilla on toinen vakavaraisuusajattelu. Lainakattoa suhteessa vakavaraisuuteen ei ole, vaan sen tilalla on riskipainojen mukaan toimiva malli. Mallissa sijoitukset yrityksiin ja muihin pankkeihin vaativat vakavaraisuutta, mutta sijoitus euroalueen valtioihin ei. Eurooppaliset pankit loistivat viime vuoden stressitesteissä. Oletuksena oli, että valtiot ovat riskittömiä sijoituskohteita.

Loppupeleissä tullaan tilanteeseen, jossa Kreikan palikka kaatuu eurooppalaisten pankkien syliin, mikä horjuttaa jenkkipankkeja, mikä puolestaan näkyy vakauttamistarpeena Obaman työpöydällä.

Dominopalikkojen järjestys alkaa olla selvillä. Jenkkipankeista on tuntunut mielekkäältä sijoittaa eurooppalaisiin pankkeihin, eurooppalaisten pankeista on tuntunut mielekkäältä sijoittaa euroalueen valtioihin. Loppupeleissä tullaan tilanteeseen, jossa Kreikan palikka kaatuu eurooppalaisten pankkien syliin, mikä horjuttaa jenkkipankkeja, mikä puolestaan näkyy vakauttamistarpeena Obaman työpöydällä.
 
G-20 maiden edustajat tapaavat marraskuussa. Vastuuasiat ovat keskeisesti agendalla. Mitä G-20-kokouksessa päätetään? Tuskin mitään mittavaa, koska Euroopan päätöksenteko on hajautettu niin monelle taholle. Vaikka päätöksiä tehtäisiin, uskottavuus on koetuksella, koska euroydinkin alkaa olla velkaantunut.

Mitä sijoittaja tekee? Pitää etäisyyttä pankkeihin, joita ei tunne, koska domino on vasta alkamassa.

Tags: euroalue, Iso-Britannia, talouskriisi, yhdysvallat
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | Ei kommentteja »

Millainen mauste on sijoittajien vastuu?
Viime aikoina soppaa on riittänyt syötäväksi lautastolkulla. Sopan lisäyrtti, sijoittajien vastuu, on mielenkiintoinen mauste. Se on helposti sulava, ei juuri polta kielenpäässä tai kitalaessa, mutta vatsassa voi tuntua myöhemmin epämiellyttävältä.

Sinällään mauste on vanha, sillä sijoittajathan joutuvat aina kantamaan taloudellisen vastuun tuotoksistaan, niin hyvistä kuin huonoista. Eduskuntavaalikeskusteluissa penättiin voimakkaasti sijoittajien vastuuta ja käännettiin huomio itse asiassa toisaalle, pois mausteen kasvualustasta.

Pitääkö lusikka ottaa kauniiseen käteen, vaikka vastassa on valtio?
Portugalin tukipaketin väittelyssä on tuotu voimakkaasti esiin tarve vaatia sijoittajia kantamaan vastuunsa. Jos kysymyksessä olisi yksityinen yritys tai pankki, asia olisi itsestäänselvyys: rahoittaja tai sijoittaja kantaa aina tappioriskin.  Jos yritys hakeutuu konkurssiin, rahoittajat pyrkivät varmistamaan ainakin osan saatavistaan joko lainojen uudelleen neuvotteluin tai pahimmassa tapauksessa omaisuuden realisoinnin myötä. Ne sijoittajat, joiden etuoikeusasema on heikompi, odottavat vuoroaan ja sitä mitä sijoittajat, joilla on nk. seniorioikeus, saavat ensin konkurssipesästä. Näin siis yrityksen kohdalla.

Tilanne onkin kimurantimpi, kun kysymyksessä on valtio tai paremminkin euroalueen valtio. Tunnetusti valtion kanssa on hankala neuvotella.  Poikkeuksena tästä ovat  suureen suosioon tulleet Kehittyvien maiden lainat ja velkapaperit. Näiden instrumenttien hintoihin ja tuottoihin on jo ”oletuksena” sisällytetty riski maksuhäiriöistä (default-tapahtumasta), riskistä lainojen uudelleenjärjestelyille jne. Kokemuksiahan tästä on lähihistoriasta: mm. vuonna 2000 Argentiina, vuonna 1998 Venäjän velkakriisi sekä 1980-luvulla Latinalaisen Amerikan maiden velkakriisit, joiden seurauksena luotiin pelastusinstrumentiksi ns. Brady-lainat. Mutta miksi euroalueen lainoissa sijoittajan vastuu on niin vastenmielinen mauste juuri nyt?

Isot edellä, pienet perässä sopankeittäjinä
Jos muistaa euroalueen synnyn Maastrichtin vakaussopimuksineen, niin silloinhan luotiin ”luottokelpoisuudeltaan erittäin laadukas, maailman suurin valtiolainamarkkina”, joka paransi huomattavasti sijoittajien mahdollisuuksia hajauttaa riskejä lähinnä omasta maastaan, muihin korkean luottokelpoisuuden valtiolainoihin. Ennen finanssikriisiä (pienet) korkoerot johtuivat lähinnä pienempien maiden valtiolainojen heikommasta likviditeetistä. Euroaluehan on yhtenäinen talousalue, jolla on yhteinen valuutta sekä yhteinen keskuspankki, joka valvoo euroalueen taloudellista vakautta rahapolitiikan keinoin.

Finanssipolitiikan keinot toki säilyivät kunkin jäsen maan hallituksilla, mutta vakaussopimuksen sanktioineen uskottiin pitävän hövelimmät toimijat kurissa. Niin siinä tietenkin kävi, että mitä isot edellä sitä pienet perässä. Saksan ja Ranska aloittivat lipsumisensa, minkä seurauksena sääntöjä höllennettiin ja seurauksethan tiedetään. Pitkä matka on kuljettu finanssikriisistä, Kreikan, Irlannin kautta Portugaliin. Nyt ollaan tilanteessa, jossa Portugalin tilanteen laukaisemiseksi tarvitaan väliaikaista vakausmekanismia, mutta yllättävänä lisämausteena ollaankin lisäämässä sijoittajien vastuuta.  Vastuuhan tulee voimaan, kun pysyvä vakausmekanismi otettaisiin käyttöön vuona 2013.

Perusraaka-aineet eivät enää houkuttele
Vastuunkannon peräänkuuluttajat kysyvätkin, miksi sijoittajien pitäisi päästä kuin koira veräjästä. Eivät muuten pääse. Nykyinen euroalueen kriisi on jo nyt tullut kalliiksi sijoittajille, eli taloudellinen vastuu on realisoitunut monille pankeille, eläkeyhtiöille ja rahastoille. Ongelma syntyy, kun euroalueen valtiolainat, jotka ovat ns. perusraaka-ainetta monien suursijoittajien (mm. pankkien, eläkeyhtiöiden ja -rahastojen ja vakuutusyhtiöiden) vakavaraisuuden kannalta (mm. katevaatimukset),  eivät nykyisessä epäselvässä tilanteessa ole edes pakon edessä houkutteleva vaihtoehto.

Kun sijoittajien vastuuta peräänkuulutetaan juuri nyt, itse asiassa pahennetaan tilannetta entisestään. Portugalin mahdollisuudet saada rahoitusta heikkenee, sijoittajien tappiot pahenevat ja epäluulo poliittisia päättäjiä kohtaan kasvaa entisestään. Samalla luodaan entistä suurempi riski ”kaikkien finanssikriisien äidille”.

Miten välttää vatsanväänteet?
Miksi sijoittaja rahoittaisi euromaita tulevaisuudessa? Euroalueen valtioiden lainamarkkina on muuttunut parissa vuodessa maailman suurimmaksi luottomarkkinaksi, jossa normaalin luottoanalyysin lisäksi sijoittaja joutuu huomioimaan poliittisen riskin.  Kun kysymyksessä on yksittäinen maa, esimerkiksi kehittyvillä markkinoilla, riskin arviointi on “helpompaa”.  Tilanne muuttuu oleellisesti, kun vastaan tulee ”yhtenäinen” talousalue, jolla on yhteinen rahapolitiikka, mutta toisistaan poikkeava finanssipolitiikka sekä sata ja yksi poliittista mielipidettä. Sijoittaja muuttuu ajopuuksi, eikä silloin analyyseistä ole paljon hyötyä.

Olisiko helpompaa keskittyä laadukkaampaan luottomarkkinaan eli hyvälaatuisiin yrityslainoihin?  Korkoriski on kutakuinkin sama, luottoriski helpommin hinnoiteltavissa mallinnettavissa ja jos huonosti käy, yrityksen kanssa on helpompi neuvotella. Jos lisäksi tavoittelee korkeampaa tuottopotentiaalia ja hyväksyy samalla korkeamman riskin maksuhäiriöstä, tarjolla on tällöin high yield -yritysten lainat, jotka ovat parempi vaihtoehto kuin Kreikan valtion lainat. Valtiolainapuolella taas vaihtoehdoiksi voisivat tulla Kehittyvien maiden joukkolainat, joissa sijoittajan vastuu on leivottu lähtökohtaisesti hintoihin, eikä ikäviä yllätyksiä pääse syntymään.

Poliittisen vastuun taikayrttiä ei tule unohtaa
Euroalueen valtioiden lainat tulevat kuitenkin olemaan merkittävä osa kaikkien sijoittajien sijoitusportfolioita. Sopan maustamisessa ei siis kannata säästellä: sijoittajien vastuun korostamisen lisäksi joukkoon tulee heittää yhtälailla reilu annos poliittista vastuuta.

Tags: euroalue, kreikka, Portugali, talouskriisi
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | Ei kommentteja »

Mihin asti nykyiset sukupolvet voivat ottaa tulevilta förskottia?

Viime keväästä asti Euroopan velkakriisiä on taivasteltu uutisissa, pääkirjoituksissa, kolumneissa, blogeissa, kahvipöydissä ja varmaan saunan lauteillakin.

Valitettavasti uusi vuosi tuskin vaihtaa levyä, sillä ongelmien ytimeen ei oikeastaan ole vielä päästy lainkaan. Useimpien maiden tapauksessa perusongelma on nimittäin menetetty kilpailukyky, jota ei pelkästään EU:n tukipäätöksillä takaisin saada.

Kyse on hurvittelun ja kurinalaisuuden herkästä tasapainosta, jota myös vaihtotaseeksi kutsutaan. Vaihtotaseen vajehan tarkoittaa, että kansantalous kuluttaa enemmän kuin tienaa eli ahneus ylittää oman maan tuotantokyvyn. Monissa nykyisissä kriisimaissa tällainen ylenpalttisuus on kovin pitkään ollut niskanpäällä: Kreikassa ja Portugalissa vaihtotaseen alijäämä on viimeisen 30 vuoden aikana ollut keskimäärin yli 5% BKT:sta ja USA:ssakin liki 3%.

Väliaikaiset vajeet ovat toki sallittuja maille, joilla on tarjota uskottava tulevaisuuden kasvulupaus. Nykyinen sukupolvi voi kohtuudella ottaa tulevilta polvilta ”förskottia”, mikäli samalla investoidaan uusiin tuotantomahdollisuuksiin sekä parempaan tuottavuuteen ja kilpailukykyyn.

Teollisuusmaissa nämä uskottavuus- ja kohtuuskriteerit eivät kuitenkaan ole täyttyneet. Teollinen tuotanto on kiihtyvällä vauhdilla paennut kehittyviin talouksiin, kun taas jälkipolvilta otettu ”elintasolaina” on pääosin ulosmitattu kulutukseen. Förskottivuosina kasvulupaus lunastettiin lähinnä finanssisektorilla ja asuntomarkkinoilla, joiden villiintyminen nostatti varallisuusarvoja ja sai ihmiset tuntemaan itsensä fantastisen vauraiksi.

Nyt kun valtiot eivät voi enää velkaantua – ja siten osaltaan ylläpitää korkean elintason illuusiota – on nimelliselle vauraudelle alettava taas etsiä reaalista vastetta. Prosessi on sitä kivuliaampi ja kestää sitä kauemmin, mitä hitaammin talouksien kilpailukyky paranee. Voi olla, että elintason pitää ensin laskea, jotta se voisi taas nousta. Osasta saavutettuja etuja on todennäköisesti luovuttava, jotta uusia voitaisiin taas saavuttaa.

Sijoittajille on kylläkin luvassa jälleen mitä mielenkiintoisin vuosi. Toistaiseksi talouden elpyminen ruokkii optimismia, mutta mitä pidemmälle vuosi etenee, sitä enemmän joudutaan pohtimaan, miten voimakkaasti budjettileikkaukset lopulta syövät teollisuusmaiden talouskasvua. Kuten Tomppa Liljeström omassa blogikirjoituksessaan ennakoi, poliittiset riskit ovat vahva kandidaatti alkaneen sijoitusvuoden hallitsevaksi teemaksi.

Suomalaisina voimme ottaa tulevaisuuden vastaan kohtuullisen luottavaisina – meillä asiat ovat sittenkin verrattain hyvällä tolalla. Haluan toivottaa kaikille blogimme lukijoille oikein hyvää ja menestyksekästä vuotta 2011!

Lue myös blogit:

Heikki Urpelaisen Hämärät velat talouden jarru
Tom Liljeströmin Vain vienti voittaa velan

Tags: euroalue, kilpailukyky, talouden tasapainottaminen, talouskriisi, velkakriisi, ylivelkaantuminen
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | 2 kommenttia »

Vellominen Euroopan velkasuossa jatkuu. Jouko Marttila kirjoittaa Sijoitustalouden kolumnissaan, miten eurokriisissä voisi ottaa oppia Islannin velkajärjestelyistä. Hänen mielestään pankkikriisiä ei tulisi pelätä niin paljon, että pankkien velat otetaan veronmaksajien kannettaviksi.

Marttilan kommentteihin on helppo yhtyä. Mitä, jos pankit voivat hätätilanteessa turvautua veronmaksajan lompakkoon? Tällainen oletus johtaa aina sekä pankkien että pankeille velkaa antavien sijoittajien liialliseen riskinottoon.

Sama riskinoton ja vastuunkannon ongelma on nyt euroalueen valtioiden kuuma peruna: veronmaksajien odotetaan maksavan valtiolainasijoittajien saatavat, joita heikon budjettikurin valtiot eivät pysty maksamaan. Professori Pertti Haaparanta tuo Akateemisessa talousblogissa kiinnostavaa näkökantaa vastuunjakoon valtioiden rahoituksessa. Hän nostaa esille osaketyyppisen valtiorahoitukseen, jossa osingot riippuisivat kansantuotteesta.

Mielestäni pahinta euroalueen heikossa velkojen, vastuiden ja maksajien kohtaannossa on tehottomuus, jota tämä epäselvyys aiheuttaa. Euroalue ei ole valmis teräviin päätöksiin ja lyhyeen kipuun – ennemmin velkoja tuetaan ja päätöksiä vatvotaan pahimmassa tapauksessa vuosikausia. Tämä saattaa kituuttaa Euroopan taloutta, yrityksiä ja veronmaksajaa pitkään. Haitoista kirjoittavat muutkin, esimerkiksi Stephen Fidler WSJ:ssa. Hän kirjoittaa nykyisten velkaratkaisujen pitkittävän kurjuutta, mutta säilyttävän ylivelkaisuuden.

Dynamiikan puute Euroopan velkapöydän putsauksessa on jarru myös yritysten investoinneille Euroopassa. Yritysten kannalta kysynnän ongelmat ovat usein ratkaistavissa, mutta epävarmuus voi olla este päätöksenteolle. Vero- ja talousepävarmuuden keskellä tuotannon siirto pois Euroopasta voi olla aiempaa helpompaa. Veronmaksaja tuskin muuttaa yli rajojen velkakriisin vuoksi, mutta kovin kannustavana ei naapurimaiden velkojen maksua voine pitää. Motivaatio kiertää veroja sen sijaan kasvanee.

Olisiko siis reilua jättää velat sijoittajien ja tosiasiallisten velallisten maksettavaksi? Tätä voi tietenkin pitää naiivina ehdotuksena. Lisäksi velkojen järjestely on osittain jo myöhäistä ja osa ratkaisuista on kielletty euroalueen säännöissä.

Voisiko sääntöjä kuitenkin muuttaa ja rikkoa? Niinhän on tehty esimerkiksi silloin, kun on otettu euroon talousluvuiltaan liian heikkoja maita. Ehkä ratkaisun epävarmuuteen tarjoaa keisarin uusi stressitesti pankeille…

Näpit irti veronmaksajien pussista? Mitä tapahtuisi, jos velalliset vastaisivat itse veloistaan?

Mitä tapahtuisi, jos finanssimarkkinat kantaisivat luottotappiot veronmaksajan sijaan? Arvatenkin syntyisi hetkellinen paniikki.

Osakesijoittajan kannalta pudotus olisi houkutteleva ostomahdollisuus, sillä osakkeet ovat jo nyt kohtuullisesti hinnoiteltuja ja yritykset kannattavia. Lisäksi yrityksillä on erittäin paljon rahaa kassoissaan, joten niillä on hyvä kyky kohdata hetkelliset ongelmat. Notkahtavan talouden nostaa lopulta kuluttaja, joka haluaa uudempaa, parempaa ja enemmän. Alhainen korkotaso, mitätön palkkainflaatio, kevyt finanssipolitiikka ja hyvä osingonjako voivat kasvattaa jopa iloisen osakemarkkinakuplan!

Tags: euroalue, osakkeet, sijoittaminen, talouskriisi, velkakriisi, ylivelkaantuminen
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | 5 kommenttia »

Kreikan ja Irlannin velkakriisi natisuttaa EMUa. Katkeaako rahaliiton tie nykymuodossaan?

Kreikan ja Irlannin velkakriisin kärjistyminen on nostanut esiin kysymyksen Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) mahdollisesta hajoamisesta.

Kysymys on aiheellinen, koska rahaliitto on nyt ensimmäistä kertaa todellisen testin edessä lyhyen historiansa aikana. Jo rahaliittoa suunniteltaessa tiedettiin, ettei euroalue ole optimaalinen valuutta-alue. Yksi keskuspankki, kuusitoista kulttuuriltaan ja kieleltään erilaista jäsenvaltiota ja kansallinen finanssipolitiikka ilman uskottavaa valvontamekanismia luovat väkisinkin ajan mittaan ylitsepääsemättömiä ongelmia, jotka paljastuvat vasta vaikeina aikoina.

Vaikka rahaliitto nitisee tällä hetkellä liitoksistaan, kuinka todennäköistä on nykymuotoisen rahaliiton hajoaminen?

Ennen kuin esitän oman arvioni asiasta, on syytä mainita lyhyesti ne tekijät, joita ilman rahaliitto ei pysy kasassa. Rahaliiton jatkuvuus edellyttää nykyistä nopeampaa talouskasvua, heikompaa euroa, kevyempää rahapolitiikkaa, kevyempää ydinmaiden finanssipolitiikkaa ja laajempaa finanssipolitiikan koordinaatiota.Valtaosa näistä tekijöistä on nyt väärässä asennossa ja rahaliiton jatkuminen nykymuodossaan vaikuttaa varsin epätodennäköiseltä.

Nykymuotoinen rahaliitto on siis tulossa tiensä päähän ja muutokset ovat välttämättömiä, mutta mitä tilalle?

Vaihtoehtoja on periaatteessa kolme:

• Paluu takaisin kansallisiin valuuttoihin.
  Tämä ei ole realistista niihin liittyvien välittömien ja välillisten kustannusten vuoksi.
• Muodostuu “uusi klubi” entistä harvemmista, mutta enemmän toisiaan muistuttavista valtioista.
  Tämä olisi lyhyellä aikavälillä ongelmallista niille, jotka eivät mahdu mukaan ja niille, jotka ovat näitä maita rahoittaneet.
• Nykymalli, jossa finanssipolitiikan integraatiota on viety selvästi nykyistä pidemmälle.

Päättäjien toiminta Kreikan ja Irlannin tapauksissa viittaa siihen, että kolmas vaihtoehto on todennäköisin ja suunta näyttää olevan asteittain kohti liittovaltiota. Tämä kaventaisi tulevaisuudessa merkittävästi kansallisen finanssipolitiikan liikkumavaraa ja nostaisi tulopolitiikan merkitystä kansallisen kilpailukyvyn ylläpitäjänä.

Uskotko itse nykymuotoisen rahaliiton hajoamiseen?

Tags: EMU, euroalue, Euroopan talous- ja rahaliitto, talouskriisi
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | 8 kommenttia »

Valuuttanäyttämön sumopainia seuratessa on helppo ymmärtää, miksi yhä useampi sijoittaja haalii kultaa salkkuunsa.

Kasvun kestävyys tuntuu olevan syksyn pääteema. Jotta kasvu jatkuisi, keskuspankit kautta linja pitävät korot alhaalla. Sen lisäksi Yhdysvaltojen keskuspankki on käynnistänyt uuden lainojen ostopaketin. Vientiä pyritään tukemaan pitämällä oma valuutta heikkona.

Tämän näyttämön kaksi sumopainijaa on kauan ollut Kiina ja Yhdysvallat. Yhdysvallat on yhä kovenevilla äänensävyillä ja tuontitulleja väläyttämällä vaatinut Kiinaa päästämään valuuttansa voimistumaan. Kiina on vastannut hajauttamalla sijoituksiaan taalasta.

Euroalue on ollut katsomon puolella ja saanut havaita oman valuuttansa vahvistuneen suhteessa päävaluuttoihin. Nähtäväksi jää, kestääkö Euroopan vienti vahvempaa euroa. Muodostuuko riittävän mittava osa Euroopan viennistä “Mersuista kiinalaisille”, eli tuotteista, joiden myynti ei ole hintaherkkää?

Lyhyellä tähtäimellä taloutta on helppo tukea painamalla lisää rahaa ja kikkailemalla valuttakursseilla. Herää kuitenkin kysymys, miten kauan luottamus säilyy tahoihin, jotka ovat valmiita uhraamaan oman valuuttansa painamalla sitä lisää, eli inflatoimalla? Toisaalta ylikapasiteetin ja suurien velkamäärien vuoksi taloudessa on deflaatiopaineita.

Tässä valossa on helppo ymmärtää, että yhä useampi sijoittaja ottaa kultaa mukaan salkkuunsa. Kulta ei tuota mitään – kilo tänään on kilo huomenna. Kulta kuitenkin suojaa molemmissa ääripäissä: deflaatiossa pitää arvonsa ja inflaatiossa liikkuu inflaation kanssa. Eikä kullalla ole velallista, jonka luottamusta joutuisi miettimään!

Tags: euroalue, kiina, valuuttamarkkinat, yhdysvallat
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | 2 kommenttia »

Euro on heikentynyt viimeisen puolen vuoden aikana noin 20 prosenttia dollaria vastaan. Samaan aikaan ennustelaitokset ovat kilvan korjanneet arvioitaan euron arvosta alaspäin ja keskustelu euron tulevaisuudesta on kiihtynyt. Kuinka alas euro voi perustellusti vajota?

Kysymys ei ole lainkaan yhdentekevä Suomen talouden, asuntovelallisen, sijoittajan, vientiyrityksen tai kotitalouden näkökulmasta. Hyödyt ja haitat jakaantuvat epätasaisesti talouden eri toimijoiden kesken.

Heikompi euro on pidemmällä aikavälillä hyvä uutinen vientiteollisuudelle ja osakesijoittajille, mutta huono uutinen velallisille, tuontitavaroita hankkiville tai valtionlainoihin sijoittaville.

Euron tasapainokurssi antaa kiinnepisteen, jonka ympärillä valuutat liikkuvat pidempiaikaisissa sykleissä. Euro on ollut jo useita vuosia yliarvostettu dollaria vastaan ja euron ”oikea arvo” ostovoimapariteetilla mitattuna on 1,15 dollaria vastaan. Tämä arvo toteuttaisi myös euroalueen trendikasvun pidemmällä aikavälillä.

Valuuttojen yliarvostukset ovat historiassa purkautuneet joko nimellisen valuuttakurssin heikkenemisen ja/tai kyseisen maan kilpailijamaita hitaamman inflaatiokehityksen kautta. On hyvä muistaa, että euron heikkenemisestä huolimatta se on edelleen yliarvostettu ja enemmän pitää tapahtua, ennen kuin pohjakosketus saavutetaan.

Valuuttojen perusteanalyysia hankaloittaa se, että markkinoiden luonteeseen kuuluu ylireagointi, jolloin välillä mennään liian ylös ja välillä taas liian alas. Nyt suunta on perustellusti alas ja heikkenemistä vauhdittavat euroalueen Yhdysvaltoja heikommat kasvunäkymät, joita Välimeren maiden velkakriisi on edelleen rapauttanut.

• Mikäli oletetaan optimistisesti, että Välimeren maat onnistuisivat poliittisesti viemään rankat säästökuurit läpi ja tekemään tarvittavat rakenteelliset uudistukset, euron arvo painuisi jonkin verran alle pariteettinsa.
• Mikäli oletetaan pessimistisesti, että talouksien tasapainottamisessa ei onnistuta, odotukset luottotappioista, uudesta pankkikriisistä ja rahaliiton hajoamisesta voisivat johtaa jopa 30 – 40 prosentin aliarvostukseen.

Sekä optimistisessa että pessimistisessä skenaariossa euron suunta on alaspäin, jonka seurauksena euron dollarikurssi painunee lähivuosina tasolle 0,7 – 0,9. Tällä tasolla euroalueen hintakilpailukyky kansainvälisillä markkinoilla on kunnossa. Kun tähän lisätään vielä Etelä-Euroopan velkaongelmien hoito, on euroalue lähempänä Lissabonin sopimuksen tavoitteita kuin koskaan oman lyhyen historiansa aikana.

Mitä mieltä olet – kuinka alas euron arvo voi vajota dollaria vastaan?

Tags: euro, euroalue, ostovoimapariteetti, rahapolitiikka, talous, valuuttamarkkinat
Artikkeli kategoriassa Aiheeton | 4 kommenttia »